Uusi vuosi, uudet kujeet, uusi kissa... piti oikein miettiä, mitenkäs tähän ollaan päädytty?

Meillä oli kotona aina kissa, useimmiten leikkaamaton kolli, joka kulki omia polkujaan. Kävi kotona nukkumassa lempituolillaan, syömässä HK:n sinistä ja rapsutellakin piti. Keväisin meno oli rankkaa, hajusta ja haavoista päätellen. Matti, kollivanhus ja seuraajansa Alvin - molemmat kuolivat johonkin, minkä ansiosta kissaparan viimeiset hetket olivat hyvin tuskallisia. Näitä veijareita en kovin hyvin muista, aikaa on sentään vierähtänyt about 30 vuotta...eikä yhtään kuvaakaan löytynyt.

Vesa-Matti Antti Oskari oli symppis, edeltäjiensä tapaan lähimetsän koviskolli.Vesku jaksoi aina kuunnella varhaisteinin sielunmaisemia, oikea terapeutti. Ja olihan tuo mokoma niin suloinen, eikö:

323846.jpg

Vanhasta albumista onneksi löytyi kuva myös Minttu-kissasta, jonka äitini toi kotiin korvaukseksi antamastaan koirakiellosta. Meille tullessaan Mintulla oli korvat täynnä mustaa kapimömmöä, joten vein sen eläinlääkäriin saman tien. Voi sitä itkun määrää, kun nukutuksesta tajuton katti makasi raatona pahvilaatikossa, kun odotin kyytiä kotiin. Huh, muistan sen fiiliksen vieläkin... Minttu oli koko perheen lellikki, joka osasi lukea almanakkaa. Ihan totta! Tiistaisin oli e-pilleripäivä, jolloin neiti useimmin laukkasi kylillä ja viis veisasi kalenterille :-)

323847.jpg

Näin jälkikäteen ajateltuna täysin vastuutonta touhua, ja tokihan Minttu sitten äidiksi päätyi, sehän oli vain ajan kysymys. Ensimmäisen pentueen äitini tappoi yhtä punaista urosta lukuunottamatta. Tätä onnekasta sitten hoivasin tuttipullon, vastikemaidon sekä lämpimän, kostean rätin kanssa. Toisesta päästä maidot sisään ja toisesta päästä tuotokset ulos... Minttu-äitiä pentu ei kiinnostanut tippaakaan, sille kun oli vastoin kaikkia ohjeita annettu e-pillereitä hetikohta synnytyksen jälkeen ja rouva huiski taas maailmalla! Ou nou! Pikkurääpäleestä kasvoi kuin kasvoikin reipas urospentu, joka pääsi hyvään kotiin luokkakaverini luo. Kuvassa Minttu toista kertaa äitinä pentunsa Villen kanssa. Nuori herra jäikin sitten äitinsä kaveriksi ja pariskunta jatkoi yhteiseloa kastraatteina. Tässä vaiheessa olin jo muuttanut kotoa pois opiskelujen perässä.

Haaveilin aina, että sitten kun minulla on oma koti, haluan kissan. Siihen aikaan Maine Coon -rotu oli vasta rantautumassa Suomeen ja sellaisesta köllikästä joskus haaveilinkin... Vaan eipä ollut mitään rotua se karvakorva, jonka sain 5-viikkoisena tappouhan alaisena työkaverini sukulaiselta. Pieni musta rääpäle, vielä siniset silmät ja pörröinen turkki. Nimivalinta oli helppo: Jesse Jackson, kaikkien mustien vapaustaistelija! Pienissä punaisissa valjaissa pikkuinen töpötteli pihalla menemään heinänkorsien seassa...*huokaus*

322909.jpg

Jesse oli mun kissa, ei mikään syliversio eikä kehruurukki, mutta juuri niin Persoona, kuin kissa olla voi. Niin oli komea katti karvahousujensa kanssa, että yksi autokauppias ois halunnut sen Mersun takaikkunalle myynninedistäjäksi. Lupasi mummon rahaa tonnin - en myynyt... Arvatenkin liian varhaisen vierottamisen takia Jesse oli lumpsuttaja, joka leipoi sängyssä lakanannurkan märäksi. Yhden kissan protestiliike alkoi esikoistani odottaessa (lue: kakat kylpyammeessa metrin päässä kissanvessasta) ja paheni vauvan syntymän jälkeen. Voiko kissasta sanoa, että se on väkivaltainen?? No, jotain sellaista se oli, koska vertavuotavia haavoja oli usein ...vauva sai onneksi olla ihan rauhassa, nämä painimatsit kohdistuivat minuun. Esikoinen osoittautui ajan mittaan allergiseksi ja jouduimme pikaisesti luopumaan Jessestä. Rankka paikka, itkua ja vollotusta. Sateenkaarisillalla odottaa siis tämä katti, joka vei palan sydämestäni eikä unohdu koskaan. 

Tästä on kohta 12 vuotta, joista jokaisena olen haaveillut saavani vielä joskus kissan. Tai vaikka viisi kissaa... Perheemme vierailut kissakylään olivat lyhyitä, allergiaoireiden ilmaantumiseen ei tarvittu varttia pidempää. Esikoisen kasvaessa säännöllinen astmalääkitys on loppu ja koulukavereiden kotona nuoriso on mun tietämättä harrastanut omatekoista siedätyshoitoa. Pleikkarin pelaaminen onnistuu kuulemma kissa sylissäkin ja ilman aivastuksia! Tästä rohkaistuneena kiikutin Esikoisen ja Kuopuksen työkaverini huusholliin, joka on kyllästetty 3 kissalla, eli oireet ovat satavarmat.... vaan ei.

Tarkan puntaroinnin jälkeen totesimme, että yhtälö ei ole ihan mahdoton. Lapsukaiseni kun asuvat pääosan ajasta omassa kotona isänsä kanssa  ja me muut meillä kotona. Järkättiin huusholliin kissaton alue, sopivasti siivousta sekä ehdoton hankinta: ilmanpuhdistuskone. Tämä kokoonpano on toiminut ainakin toistaiseksi.   

Ne teistä, jotka ovat blogiamme lukeneet, tietävätkin sitten miten tarina jatkuu :-)) Hausjärven Eläinsuojeluyhdistyksen löytökissatalosta saimme uudet perheenjäsenet 6.10.2006, minkä jälkeen mikään ei ole niinkuin ennen...Kotimme sisustusta on hmm...minimalisoitu (oikea termi?) ja esim. aamurutiinit on priorisoitu kissalähtöisiksi. Ukkokulta murahtelee mukamas laumanjohtajana komentoa kattiloille ja seuraavalla hetkellä konttailee hiiruloita kaapin alta...ja nukkuu nykyään varpaat mieluummin peiton alla :-)))))

323818.jpg

Nämä ilotulitusrakettien pauhusta viisveisaavat tassuttelijat ovat sopeutuneet mielestäni hienosti ja kelpuuttavat meidät palvelijoikseen jo ihan eri tavalla kuin kolme kuukautta sitten. Pappa on mamman sylimussukka ja samaan syliin änkeää hetken mietittyään Patekin, mahtuu sitten tai ei... Varauksellinen pikkukissi on jo paljon rohkeampi ja antautuu rapsuteltavaksi, silloin kun se hänelle itselleen sopii. Ja onhan Pate jo pari kertaa puskenutkin ihmisen kinttua vasten (ruokaa, ruokaa).  Ihan pian on pikkuinen norjalainen metsäkissa eli Nami-neiti tulossa jengiin mukaan. Jännittää, myönnetään.

Tästäpä tuli varsinainen historiikki... kiitos, jos jaksoit lukea kissahassun jorinoita. Koiristakin toki pidän, paljonkin, niiden kanssa vaan on....erilaista. Ne kun tahtovat -useimmiten- tehdä kaikkea sellaista, josta laumanjohtaja eli ihminen tulisi iloiseksi ja kehuisi ja palkitsisi. Ihailen suuresti tapaa, millä viisaat, eläimistä oikeasti tykkäävät ihmiset kouluttavat koiriaan ja saavat ne toimimaan ihmisen kanssa yhdessä kuin ajatus. Sitä kai se koiran kanssa touhuaminen parhaimmillaan on...??

Kissa on kaunis eläin, älykäs ja persoonallinen. Itsenäinen ja toisinaan oikukas. Pehmeän karvan alla on piilossa notkea peto täydellisine aisteineen. Allekirjoitan täysin sen väittämän, jonka mukaan koiralla on omistaja ja kissalla palvelusväki. Kissan hyvää oloa on ilo saada seurata, ja jos hyvä säkä käy, takkukasa valitsee orjan omakseen...